Äkkiseltään voisi ajatella: hemmo on aivan sekaisin, ei tietenkään yhtään mitään! Mutta lähdetään ruopimaan vähän pohjamutia ja katsomaan, miten homma on.
Kyllä, olen se kaveri, joka istuu päivät toimistossa ja kiusaa ihmisiä puheluillaan, milloin milläkin asialla. Soitto päälle ja kuunnellaan hälytysääntä. Välttämättä sen hälytysäänen lisäksi ei sitten muuta kuulukaan. No sitten vaan seuraavaa soittoa kehiin. Nyt saadaan joku jo langan toiseen päähän. Sitten tiedustellaan olisiko soittoa koskeva henkilö tavoitettavissa, ja sinulle vastataan, ettei ole ja pyydetään soittamaan myöhemmin uudestaan. Kyllä, voin tavoitella häntä toisella kertaa. Taas raavittiin pohjamutaa.
Taas uutta soittoa kehiin ja sama kierros uudestaan. Tällä kertaa saadaan oikea henkilö langan päähän ja päästään asiaan. Aina ei natsaa silloinkaan, vaikka on oikea henkilö puhelimessa. Päässä pyörii ajatuksia epäonnistumisesta, epäonnesta, kroppa saattaa tuntua veltolta ja voimattomalta. Ehkä jopa sitä tuoliin lyyhistymistä tapahtuu. Mitäs sitten pitäisi tehdä? Kellokin näyttää olevan sen verran, että olisi breikin paikka… No p*****e, koitan vielä kerran ja aloitan saman kierroksen, joka on saattanut jo muutamia kertoja tuottaa sen tyhjän arvan.
PAM!
Se on siinä! Kaikki palaset loksahtavat kohdilleen. Aivan mahtava fiilis! Ja taas veri kiertää koko kropassa. Kirjaan tarvittavat asiat, ja teen muut kommervenkit. Nousen ainakin 5 cm pidempänä tuolista ylös, kilautan kelloa buukin merkiksi, ja samalla toivon, ettei se hajoa, kun sitä täräytän.
Niin, miten ne kamppailulajit liittyvät tähän, muutenkin kuin siltä osin, että osaan lyödä? Jollei aikaisemmasta kirjoituksesta tullut ilmi, niin olen tosiaan hieronut tatamia jokusen vuoden. Minulla on usein harjoitusten alussa ollut hieman epävarma olo. Osaanko mitään, tuleeko tästä mitään, ja miksi minä taas olen täällä: mitä, mitä, mitä?
Harjoitellaan erilaisia tekniikoita ja asioita. Toisinaan tuntuu siltä, ettei mikään onnistu, ja kuokkaan tulee joka suunnasta. Taas hierotaan tekniikoita, eikä onnistu, taas menee jokin pieleen. Välillä tekniikoiden oppeja koitetaan matsaamalla. Taaskaan mikään ei onnistu.
Kädet painavat, jalat eivät liiku, asento lysähtää. Hikoilusta johtuen treenipuku painaa tonnin päälläni. Tuntuu kuin kaikki universumin voimat olisi imetty kropasta pois. Mutta silti päässä soi sama mantra, koko ajan. Kerran vielä, kerran vielä ja vielä kerran!
PAM!
Se on siinä! Kaikki palaset loksahtavat kohdilleen! Nousen ylös tatamilta, suoristan treenipuvun ja sidon vyön takaisin paikoilleen. Olen kasvanut 5 cm pituutta. Aivan voittajafiilis!
Enää eivät kädet paina, jalat liikkuvat ja asento on taas ryhdikäs ja vakaa. Eikä se märäksi hikoiltu treenipukukaan enää paina. Väsymyksestä ei ole merkkiäkään. Olen valmis seuraavaan erään.
Jos jotain olen tatamilla oppinut, niin se on peräänantamattomuus. Tiedän rajani, tunnen kroppani, tunnen henkiset voimani ja olen valmis venyttämään rajojani saavuttaakseni jotain. Tämä sama pätee niin treeneissä kuin muillakin elämän osa-alueilla. Että jos olisin silloin ensimmäisten treenikertojen jälkeen laittanut puvun naulaan roikkumaan, roikkuisi se siellä vieläkin.
Joten,
Just one more time, just one more time, and again one more time 😉
Kirjoittaja:
Jari-Pekka Hiitola