Minulla ei juurikaan ollut selkeää käsitystä buukkarin työstä, kun suuntasin Myyntiavun toimistolle työhaastatteluun. Mielessä pyöri kaikenlaista: onko buukkaus ainoastaan hienompi nimi puhelinmyynnille? Onko tämä kuitenkin sitä perinteistä puhelinmyyntiä, jossa kuluttajille kaupataan lehtiä, vitamiineja, sukkia, alusvaatteita, puhelinliittymiä jne.? Ja soitanko niitä puheluita, joihin kukaan ei halua vastata, koska ”taas ne hiton lehtimyyjät soittaa”?
No ei, eihän tämä sitä ole. Ei buukkari myy mitään − hän ennemminkin yrittää ostaa aikaa yrityspäättäjältä. Buukkarin tehtävä on sopia tapaamisia edustamansa yrityksen asiantuntijalle, jotta tämä pääsee tekemään sitä varsinaista myyntityötä yrityspäättäjän kanssa. Kuulostaa kovin yksinkertaiselta, mutta ei aina ole sitä.
Buukkarina pääsee juttelemaan mitä erilaisimpien ihmisten kanssa ja mitä erikoisimmista aiheista. Olen ollut Myyntiavussa vajaan vuoden, ja soittanut tähän mennessä kaikkiaan yhdeksää erilaista projektia. Ei muuten tylsisty, kun opettelee usein uuden projektin! Buukkia harvoin tulee, jos ei osaa kertoa edes perusasioita itse asiasta, joten projektiin on syytä perehtyä huolella. Buukkari ei ole, eikä tarvitsekaan olla, edustamansa yrityksen asiantuntija, mutta hänen on osattava kertoa luontevasti edes perusasiat ja saada yrityspäättäjä vakuuttuneeksi siitä, että tämän kannattaa tavata asiantuntija.
Ehkä hieman yllättäen olen huomannut, että aiemmista ammateistani on ollut minulle hyötyä tässä työssä, vaikken ”myyntityötä” olekaan aiemmin tehnyt. Mutta koska olen aiemmin tottunut käsittelemään mitä erilaisimpia aiheita ja toimimaan hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa, niin puhelimitse tapahtuva työ ei sinänsä jännitä − pahinta voi kaiketi olla se, että minulle räyhätään tai lyödään luuri korvaan. Eli ei käytännössä juuri mitään. Ja sitä paitsi suurin osa ihmisistähän on valtavan mukavia: he kertovat asiallisesti ja monesti myös ystävällisesti, jos esittämäni asia ei kiinnosta heitä pätkääkään tai heillä ei juuri sillä hetkellä ole tarvetta kyseiselle palvelulle. Ja monesti pääsee juttelemaan hauskoja puheluita, sellaisia joiden jälkeen hymyilyttää, vaikkei sitä buukkia syntyisikään.
Tässä toki piilee myös työn miinuspuoli, eli se, että niitä buukkeja ei kerta kaikkiaan aina vaan tule. Se alkaa helposti ”syödä miestä”, jos jatkuvasti kuulee ”ei kiitos”, ja huomaa työpäivän päätteeksi saaneensa aikaiseksi… niin, ei buukin buukkia. Buukkarin työ on myös tylsyyden sietoa ja pitkäjänteistä puurtamista. Inttämällä ei pärjää, eikä ”ei”-vastauksiin saa tympääntyä.
Mitä buukkari tekee kun tympäisee? Lähtee tauolle kivojen työkavereidensa kanssa, jurputtaa näille turhautumisensa ja jaksaa taas saatuaan myötätuntoa ja kannustusta. Tai sitten nauttii ihanan aikaisin päättyvästä työpäivästä (kotiin klo 14, hip hei!) tai työnantajan järjestämästä illanvietosta. Ja riemuitsee kun kohdalle osuu projekti, joka tuntuu juuri itselle sopivalta ja toimivalta. Iloitsee myös niistä hauskoista puheluista ja huumorintajuisista, mukavista ihmisistä, joiden kanssa on päivän mittaan jutellut. Ja mikä parasta − tämä työ oikeasti jää työpäivän päätteeksi toimistolle, eivätkä työasiat seuraa kotiin. Seikka, jota nykyään itse suuresti arvostan.
Eli vastatakseni otsikon kysymykseen: buukkarin työ ei ole kumpaakaan. Ei tappavan tylsää, ei ratkiriemukasta, vaan jotain siltä väliltä.
Kirjoittaja:
Anu Myllärinen